Kirjoittaja on kurssikaverini, kollega Maare Kauppinen, TtM, laillistettu ravitsemusterapeutti.
Maarea on alakoululaisena kutsuttu Makkaraksi. Hän pyrkii olemaan myötätuntoinen ja ymmärtäväinen isoja ihmisiä kohtaan, mutta myötätunto itseään kohtaan on kiven alla. Ja Maare etsiinkin tasapainoista mieltä mindfulness koulutuksista. Maare työskentelee ravitsemusterapeuttina ja yrittäjänä Ravitsemusterapia Mustikka – yrityksessä Leppävirralla.

Maaren vastaanotolle pääsee Terveystalo Kuopiossa, Varkaudessa ja Leppävirralla.  


Onko lupa olla erilainen?
Luin alkusyksystä Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan Temperamentti – ihmisen yksilöllisyys. Se palautti mieleeni monia hieman jo unohtuneitakin ajatuksia siitä, kuinka erilaisia olemmekaan. Meillä on tietynlainen perusolemus jo syntyessämme ja kasvatus ei sitä muuta. Jokainen voi tämän havaita omaa perhettään tai sukuaan ajatellen, miten erilaisia ihmisiä olemme, vaikka meillä on sama kasvatus ja kasvuympäristö. Jostain syystä yhteiskunta luo kuitenkin paineita olla tietynlainen. Nykymenossa mukana pysyvien ihmisten tulisi olla nopeita ja innostuvia, moniosaajia jotka mukautuvat tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kiire ei ole, mutta joutua pitäisi, vaan minne?

Ihanneihmisen olisi oltava kiltti, nopea, montaa asiaa yhtä aikaa hallitseva, mutta silti täydellisesti keskittyvä tavoitteenaan maksimaalinen tuottavuus… Mitäpä, jos temperamentiltaan onkin hitaasti lämpenevä, niin ei välttämättä kestä tässä kilpajuoksussa mukana, vaikka älyä ja tietoa olisi kuinka paljon. Jos taas on liian nopeasti reagoiva, vaikean temperamentin tyyppi, niin vaikeuksia voi tulla. Jos olet ns. helpolla temperamentilla varustettu, niin ihminen sopeutuu helposti uusiin tilainteisiin ja vähemmälläkin osaamisella voi päästä pitkälle. Tässä helpossa temperamentissakin piilee riskinsä: jos sopeudut liian hyvin ja unohdat huolehtia omasta jaksamisesta ja terveydestä. Toisaalta, jos et tiedosta omaa temperamenttiasi ja yrität olla muuta kuin olet, saattaa se aiheuttaa stressiä, mikä voi olla terveydelle haitallista.

Kenties näihin asioihin jatkossa ravitsemusohjauksessa ja -tutkimuksessa kiinnitetäänkin enemmän huomiota. Ainakin Ravitsemustieteen 30-vuotisjuhlaseminaarissa Kuopiossa ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholmin luennossa oli viitteitä ihmisen persoonallisuuden ja siten myös temperamentin huomioimisesta yksilöllisessä ravitsemusohjauksessa. 
Alkujaan minun piti kirjoitta Pekka Hiltusen kirjasta Iso, jonka luin loppusyksystä. Siihen pääsen nyt: nuo piirteet, mitä tuossa luettelin hyväksyttäviksi ja jopa tavoiteltaviksi ovat usein myös isojen ihmisten piirteitä. Kirjassaan Hiltunen kertoo lihavan ihmisen silmin, millaista on olla iso. Avartavaa ja suositeltavaa luettavaa ihan jokaiselle, erityisesti terveydenhuollon alalla toimiville.
Mietitään hetki, millaisessa ristipaineessa työstään erinomaisesti suoriutuva, jonka painoindeksi on noin 30 (lääketieteellisesti merkittävä lihavuus) ihminen elää. Hän mukautuu täysin yhteiskunnan tavoiteluonnekuvaukseen ja on itsekin tyytyväinen, kunnes joku sanoo, että: ” Olet LIHAVA. Oletko koskaan miettinyt, että sinun tulisi laihduttaa?” Siitäkin huolimatta, ettei ihmisellä ole mitään sairauksia tai edes merkittävästi vaivaa painosta. Joku (yleensä mies) saattaakin tästä kysymyksestä herätä miettimään painoaan, hyvinvointiaan ja huomaavat, että haluavatkin muutosta. Hän aloittaa ehkä lenkkeilyn, lisää kasvisten käyttöä, tasaa ateriarytmiään ja laihtuu odotusmittoihin. Heillä suhde syömiseen ei ole mitenkään tunnepitoinen ja painokin on kerääntynyt huomaamatta. Eikä siinä sen kummempaa, projekti muiden joukossa, joka hoidetaan pois. Mutta aina suhde painoon, omaan kehoon ja syömiseen ei ole kovin helppo ja yksiselitteinen ja silloin hyvää tarkoittava kysymys (varsinkin jos sen on kuullut usein) johtaakin johonkin ihan muuhun.
Muutoksessa keskeistä on lähteä miettimään omaa jaksamista ja hyvinvointia. Hyvin usein vastaanotolla istuu lihava asiakas, joka on ahkera ja uuttera työmyyrä, hän haluaa tehdä työnsä erinomaisesti ja samalla myös huolehtia lapsista, puolisosta, ystävistä, omista vanhemmista, kodista, vapaaehtoistöistä ja lemmikeistä. Vaatimukset itseään kohtaa ovat kovat. Hän on aidosti hämmentynyt, miten voisi ottaa itsensä elämänsä esityksen päähenkilöksi ja ryhtyä (terveellä tavalla) itsekkääksi? Hänelle saattaa tulla ajatus, että olen huono työntekijä, huono vanhempi, huono puoliso, jos panostan itseeni. Ja muutos tyssää siihen. Mitä itseensä panostaminen oikeastaan on? Edelleen liian usein asiakkaitteni mielessä on, että terveellinen elämä on runsasta liikunnan harrastamista sekä niukkaa syömistä. Usein nukkuminen ja lepo unohdetaan tästä edelleen. Mutta sitähän laihdutusohjaus on ollut viimeiset vuosikymmenet; ”syö vähemmän, liiku enemmän”. Sinänsä totta, mutta monille niin vaikeaa ja osalle tuo lause saa puolustuskoneiston käyntiin hetimiten.
No mitä, minä sanoisin asiakkaalle jonka painoindeksi (BMI) on 30? Jos asiakkaalla ei ole suvussa eikä itsellään sydän- ja verisuonitauteja, tyypin 2 diabetesta tai muita kokoon liittyviä sairauksia ja näiden asioiden markkerit (esim. kolesteroliarvot) ovat asiakkaalla viitearvoissa ja nivelet ovat kunnossa, eikä itse näe muutokselle mitään syytä, ei lääketieteellisesti ole tarvetta laihduttaa. Ehkä ennen Hiltusen kirjan lukemista olisin sanonut toisin. Kirja havahdutti miettimään, onko terveydenhuollon ainainen asiakkaiden laihduttamisinto, sittenkin vain pahentanut näiden terveiden isojen ihmisten tilannetta? Ehkä meidän vastuumme olisikin jatkossa laittaa käsi olkapäälle ja sanoa: – Sinä olet hyvä noin, sinun ei ole tarpeen laihduttaa, pysy vaan tämän kokoisena. Tutkimuksissa on todettu, että ikääntyneillä BMI 27-30 ennustaa parempaa terveyttä ei BMI 20-25. Ja kumma kyllä joskus nämä ihmiset, jotka lopettavat laihduttamisen ja alkavat elää rennommin, saattavatkin sitten laihtua.
Vastaanotolle tulee paljon myös ns. elämäntapalaihduttajia, joiden painoindeksi on 26 kun ikää on 26 ja paino ei laske, vaikka kokoajan laihduttaa. En tarkoita, etteikö ihmisten kannattaisi tarkistaa syömistottumuksiaan ja liikkua sekä nukkua riittävästi, mutta jatkuva laihduttelu ei vie oikeaan suuntaan. Laihduta, liiku, syö vähemmän, vältä rasvaa – eivät kaikkia auta.
Nyt olen päässyt siihen vaiheeseen juttua, että tuon esille oivalluksia aivan viimeajoilta. Ne ihmiset, joilla on lemmikkejä tietävät kuinka terapeuttisia ne voivat olla. Itselläni ei ole ollut lemmikkiä koskaan omilleni muuton jälkeen, lapsuudessa maalaistalossa niitä sen sijaan oli. Olin muutama viikko sitten mindfulness –koulutuksessa, jossa yhtenä aiheena oli eläinavusteinen terapia. Kaija Ikäheimon ja Poksun luennon jälkeen olen alkanut kysellä asiakkailtani, onko heillä lemmikkejä. Huomaan, kuinka kysymys vaikuttaa asiakkaiden asentoon ja ilmeet muuttuvat lempeämmäksi, kun puhe siirtyy lemmikkeihin. Lemmikit ovat loistavia terapeutteja. Aikaisemmin ehkä suosittelin koiran ottamista, jotta olisi joku joka vie lenkille, mutta nyt näkemys avartui entisestään. Eräs asiakkaani kertoi kuinka First Beat – voimavaramittauksissa, näkyi stressitason lasku, kun hän silitteli kissaa.
Kirjoitukseni tavoitteena on, että pysähtyisimme hetkeksi miettimään, olemmeko suvaitsevaisia erilaisia ihmisiä kohtaan. Vaikka lihavuus voi olla riski moneen sairauteen, ei se tarkoita, että terveydenhuollolla tai kenelläkään muullakaan, on lupa mennä antamaan isoille ihmisille laihdutusmääräyksiä kokonaisuutta arvioimatta tai kysymättä asianomaisen halukkuutta asiaan. Läheisten jatkuvat huomauttelut painosta eivät myöskään yleensä auta, vaan pahentavat tilannetta.  Suklaan ostamatta jättäminen kotiin tai lahjaksi, voisi auttaa silloin kun toisella on ongelmia syömisenhallinnassa.
Tasapainoinen elämä voi löytyä kovin monilla tavoilla ja tässä soisi katseen avaruutta terveydenhuoltohenkilökunnalle. Eikö riitä, että ihminen löytää sisäisen tasapainon maalaamalla tauluja ja lopettaa siten ruuan ahmimisen?