Ravitsemussuositukset putkahtivat julkisuuteen viikko sitten ja on ollut mielenkiintoista seurata keskustelua ja kirjoittelua, jota ne ovat synnyttäneet. Olen ottanut hyvä asennon tuolissani, hengitellyt ja seurannut draamaa. Olishan mulla ollut mielipide ihan tuoreeltaan, mutta tällä kertaa päätin ensin seurailla enkä vain pärskäyttää ajatuksiani ilmoille.
Kerrataan tähän alkuun ravitsemussuositusten pääfunktio:
Suomalaisissa ravitsemussuosituksissa esitetyt luvut kuvaavat tärkeimpien ravintoaineiden kuten rasvojen, proteiinien, vitamiinien ja kivennäisaineiden suositeltavaa saantia. Koska ravintoaineiden yksilöllinen vaihtelu voi olla huomattava, on suositusluvut laskettu keskimääräisen tarpeen ja sen hajonnan perusteella niin suureksi, että se vastaa koko terveen, kohtalaisesti liikkuvan väestön tarvetta. Ravintoainesuositukset edustavat suositeltavaa saantia pitkähköllä aikavälillä, esimerkiksi kuukauden aikana.
Suositukset soveltuvat kuitenkin myös sellaisenaan tyypin 2 diabetesta sairastaville tai henkilöille, joilla verenpaine tai veren rasva-arvot ovat koholla. Suositukset on tarkoitettu käytettäviksi joukkoruokailun suunnitteluun sekä ravitsemusopetuksen ja -kasvatuksen perusaineistona. Niitä voi käyttää myös ohjeellisesti arvioitaessa esimerkiksi tutkimuksissa tai joukkoruokailussa ryhmien ja joukkojen ruoankäyttöä ja ravintoaineiden saantia. Ne soveltuvat vain varauksellisesti yksilöiden ravitsemusneuvontaan, sillä yksiöiden ravinnon tarpeen vaihtelut ovat suuret
Suositukset eivät siis käske tai määrää, eikä ole tarkoitus, että jokainen yksilö syö samalla tavalla. Tämä on itsestäänselvyys minulle, ravitsemuksen ammattilaiselle ja näillä ajatuksilla kuuntelin professorien luentoja ravitsemussuositusten julkaisutilaisuudessa. En ehtinyt kuulolle realiajassa, joten kuuntelin ensin Ursula Schwabin luennon. Tuttua juttua, eikä mitään yllättävää, mutta silti huomasin pulssini kiihtyvän ja verenpainekin nousi matalasta sinne normaalitasoille ja huomasin ajattelevani: Enkä syö!
Ursula sanoi jotenkin niin, että riittävän pehmeiden rasvojen saannin turvaamiseksi leivän päällä on hyvä syödä margariinia. Minussa käynnistyi vastustus: enkä syö margariinia, en halua, maistuu pahalta! Olen harjoitellut noin 35 vuotta margariinin makuun, sillä meillä leviteltiin jo lapsuuden kodissa margariinia leivälle. Harjoittelin ja yritin, kunnes ehkä 4-5 vuotta sitten päätin, että nyt en enää jaksa, vaan levittelen leivälleni entistä Voimariinia, nykyistä Oivariinia. Hätätapauksessa kelpaa joku muunkin voi-kasviöljyseos, mutta Oivaariini maistuu parhaalta. En tahdo syödä pahnamakuista ruokaa ja 35 vuotta on minusta kohtuulisen pitkä harjoiteluaika tottua uuteen makuun. Entä ne hyvät rasvat ja ruokavalion rasvahappokoostumus? Käytän runsaasti, siis oikeasti runsaasti ja päivittäin pähkinöitä, siemeniä ja öljyjä, syön myös kalaa enemmän kuin kaksi kertaa viikossa. Avocadoakin syön. Olen laskenut ruokapäiväkirjastani monta kertaa, että pääsen rasvan osalta ravitsemussuosituksiin helposti – ilman margariinia. Mittautuan myös veren rasvoja säännöllisesti ja ne on ihan huipputasolla ja parantuneet vaan iän myötä. En tavitse margariinia. Enkä syö myöskään salaatinkastikkeita, nekin on pahoja.
Toinen Enkä syö – ajatus nousi maitotaloustuotteiden kohdalla, jotka olisi hyvä syödä rasvattomina tai rasvaa korkeintaan 1%. Enkä syö, haluan aamukahviini kevytmaitoa. Rasvattoman maidon käyttöä olen harjoitellut ensimmäiset 15 vuotta kahvinjuontihistoriassa, ei toimi. Ja jogurttini syön täyteläisenä ja mukaan heitän pähkinöitä, siemeniä ja marjoja. Rasvatonta jogurttiakin yritin syödä vuosia, maistuu liimalta, en tykkää. Kuten edellä jo perustelin, rasvan saantini ja veren rasva-arvot ovat kunnossa. Viimeksi muuten kokonaiskolesteroli oli 4.2 ja HDL 2.1, triglyt 0.5. Verenpaine ja syke on niin matalat, että verenpainemittari käskee herättelemään potilasta. En siis löydä perustelua sille, miksi minun pitäsi vaihtaa takaisin rasvattomiin tuotteisiin.
Kamelin selkä katkesi oikeastaan siinä kohtaa, kun Mikael Fogelholm sanoi, että ruisleipää kannattaa ainakin syödä. Enkä syö! En syö! Makasin mahallani lattialla (onneksi olin kotona) itkien ja potkien. Mun maha tulee todella kipeäksi ruisleivästä ja suolistosta tulee sellainen kaasutehdas, ettei se ole hyväksi mulle saati sitten ympäristölle. Kuidun saantini on kyllä ruokapäiväkirjanpidon perustella noin 25-30 g ja suoliston toimintani myös kertoo, ettei ole mitään hätää. Saan kuituni niistä siemenistä, marjoista (mustaherukkaa tai vadelmaa päivittäin), kasviksista (juureksista eritoten) ja muista täysjyväviljatuotteista (lähinnä kaurasta, tattarista), joita en kyllä syö joka aterialla. Enkä syö!
Onneksi tässä kohtaa minussa otti taas vallan ravitsemusterapeutti -minä. Muistin, ettei tässä ole kyse MINUN ruokavaliosta vaan YLEISISTÄ suosituksista. Vaikka olemmekin Mikun kanssa olleet saman ruokapöydän ääressä, hän ei vaan voi muistaa, ettei Anette pysty syömään ruisleipää ja ottaa sitä puheessaan huomioon. Vaikka tiedämme, että suositukset sopivat huonosti yksilöohjaukseen ja terveellisesti voi syödä monella tavalla, syöminen on niin henkilökohtaista, että helposti minäminä -ajattelu tulee päälle. Kun puhutaan tutkimusnäyttöön perustuvista yleisistä suosituksista, ne ovat harvoin yksi yhteen sinun tai minun ruokalautasen kanssa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tekisimme jotain väärin tai että meidän tapamme syödä olisi epäterveellistä tai että joku uhkaisi meidän itsemääräämisoikeutta.
Kun olin hengitellyt hetken rauhallisesti, ajattelin, että minä haluaisin kirjoittaa tarinoita ja esimerkkejä, miten eritavalla voi syödä terveellisesti ja silti suurinpiirtein suositusten mukaan. Sillä minä koen, että siitäkin huolimatta, etten syö margariinia, salaatinkastiketta, rasvattomia maitotaloustuotteita ja ruisleipää, syön aikalailla suositusten mukaan, jos mittarina on kuidun saanti, hiilihydraattien ja rasvan laatu sekä kasvisten, marjojen, lihan ja kalan käyttö. Haluaisitko sinä kollega tai lukija kertoa, miten sinä syöt? Haluaisin jakaa tarinasi tai jos haluat itse kirjoittaa vieraskirjoituksen, niin sekin sopii. Haluaisin kuvata, miten ravitsemussuosituksia voi soveltaa yksilöllisesti, omaan arvomaailmaan ja elämänkatsomukseen sopivalla tavalla.
