Niina Sarell kirjoitti KG-lehden kolumnissa liikunnan riemusta. Hän oli jo vuosia sitten itse oivaltanut, että hänen liikkumisesta puuttui ilo. Hän teki radikaalin päätöksen ja irtisanoi kuntosalijäsenyyden ja alkoi liikkua kun huvitti ja miten huvitti. Hän oletti, että paino lähtisi nousuun, kun tuolla tavalla laiskottelee, eikä käy ”pupillit pullistuu päästä” -jumpissa. Toisin kävi, liikkuminen on hänestä kivaa ja painokin on 5 kg vähemmän kuin silloin ”kovaa treenatessa”.
Niinan tavoin, olen pohtinut tätä asiaa. Olen iät ja ajat käynyt ohjatuilla tunneilla, ja viimeiset 20 vuotta minulla on ollut jäsenyys tai voimassa oleva kuukausikortti jollekin salille. Minusta on tuntunut jo vuosia, että monelta jumppaajalta puuttuu ilo liikkumiesta. Tunti ei ole hyvä, ellei sieltä lähdetä naamapunaisena, suunpielet valkoisena. Jumppa on suorite, jonka jälkeen on kyllä hyvä olo, mutta itse tunnilla on verenmaku suussa. Kun aikaa on vähän, otetaan ”tehot irti” ja painetaan aina täysillä. Joskus kun on oikein kiireinen viikko, mennään kaksi kovaa tuntia peräkkäin. Ajatellaan, että vain rääkkiliikunta on tehokasta ja saadaan aikaiseksi tuloksia painonhallinassa, kehonmuokkauksessa ja kunnossa. Myönnän että minussa itsessänkin on näitä ajatuksia, mutta viime vuodet olen oivaltanut paljon suhteestani liikkumiseen – ja Niinan teksti kolahti senkin takia.
Kävin vuonna 2008 ensimmäisen kerran elämässäni kuntotestissä, jossa mitattiin hapenottokykyä polkupyöräergometrillä ja lisäksi mitattiin liikkuvuuttaa ja lihaskuntoa. Tuloksen mukaan minulla oli hapenottokyky kuntoluokkatasolla 4 (asteikko 1-5). Tämä on tietenkin hyvä, mutta teholiikkujalle tuli yllätyksenä, ettei kunto ollut erinoimainen. Kun ihmettilin tätä ääneen, testaaja kartoitti vähän liikuntatottumuksistani ja kysyi, missä on minun leppoisa ja pitkäkestoinen (yli tunnin) liikunta. Siis mikä? Oivalsin silloin paljon kunnon kolmiosta ja siitä miten kunto kehittyy ja mikä merkitys on sillä, että välillä mennään rauhallisestia ja välillä kovempaa. Opettelin täysin uudenlaisen tavan treenata, otin nätisti sauvat käteen ja painuin metsään. Aluksi se oli tyhmää, sykemittarin mukaan se tosin kuluttu ihan yhtäpaljon kuin lyhyempi kova treeni. Vähitellen aloin tykätä touhusta ja metsään teki mieli ihan oikeasti. Kävin kuntotestissä 2010 ja kuntoluokka oli noussut vitoseen. Sama testaaja kysy, että: -Mitä sä Anette olet tehnyt? Olen ottanut rauhallisemmin ja treenannut leppoisammin. Nykyään saatan vaihtaa juoksun kävelyksi, jos tuntuu ettei juoksu kulje. En lähde liikkumaan jos ei huvita, liikun siitä huolimatta keskimäärin 5 kertaa viikossa. Kuljen leppoisasti, menen kovaan ja muistan myös kehon huollon.
Liikun myös lomilla, toisin kuin useimmat teholiikkujat, jotka pitävät lomaa ”oikein kunnolla”. Totaalinen tauko, nyt vaan ollaan ja mässytetään ja sitten syksyllä palataan ”ruotuun”. Myös tästä Niina Sarell kirjoitti. Jos suorittaa liikuntaa, siitä tahtoo lomaa. Mutta jos liikunta on luonnollinen ja mukava osa elämää, ei siitä tarvita lomaa. Minä itse tykkään liikkua lomalla monestakin syystä, mutta kerrankin on myös aikaa. Mökillä joogaan aamulla terassilla, vesijuoksen järvessä ja saatampa kahvakuulailla pihalla. Tämä kaikki tulee pakottamatta, ilman suoritusta. Jos ei huvita, ei tehdä mitään, mutta kun on kerran joogannut mökkiterassilla aamuauringon valossa, olisi hullua jos ei sitä fiilistä haluaisi uudestaa. Muutenkin rytmitän liikuntaa vuoden aikojen ja fiiliksen mukaan, varmaan kaipaisin lomaa jos kävisin koko talven formaattitunneilla polkemassa pyörää ja kuuntelemasa aina 3kk jaksoissa bodypumppi käskyjä.
Kesän jälkeen liikuntapaikat ovat pullollaan kesäkilojen karistajia tai muuten vaan kesän jälkeen ryhdistyjiä. Nyt voisi olla myös hyvä aika pohtia omaa suhdetta liikkumiseen: onko se pakkopullaa vai luonnollinen osa elämää? Huomioitko treeniohjelmassa muun elämän ja kuunteletko kehoasi? Kannustan usein asiakkaitani rauhoittumaan ja miettimään, että ehkä kiireisen päivän jälkeen ei kannata mennä paahtamaan vielä täysillä,vaan rauhoittua leppoisalla lenkilä ulkona. Treenin rytmittäminen ja toisaalta kehon kuuntelu auttaa myös syömisen ja stressin hallintaan ja lisää liikunan nautittavuutta ja samalla sitä että liikunta on elämäntapa ei suorite. Minusta on myös tärkeää, että osaa liikkua ilman, että ajattelee kuinka paljon tämä kuluttaa ja paljonko meni kaloreita. Vaikka sykemittarit ovat usein avuksi, joskus ne orjuuttavat liikaa. Muistuttelen myös siitä, miten tärkeää kehonhuolto on ja kun itse olen saanut joogasta ja pilateksesta apua mm. selkäongelmiin, en malta olla näistä asioista hiljaa. Jotta voi kuulla mitä keho ja mieli tarvitsee, on pakko välillä rauhoittua kuuntelemaan.
