Kysyn usein asiakkailta, jotka tulevat vastanotolleni hakemaan apua ja kannustusta elämäntapamuutokseen, miksi he eivät ole itsenäisesti onnistuneet tekemän muutosta tai hallitsemaan painoaan? Vastaukset ovat toki erilaisia, mutta aika usein syyksi kerrotaan olevan mukavuudenhalun tai laiskuuden: ”Olen liian laiska tekemään muutosta” tai ”Olen niin mukavuudenhaluinen, etten tee saa aikaiseksi pysyvää muutosta”. Nämä asiat todetaan ikäänkuin pysyvänä ominaisuutena, luonteenpiirteenä, jolle ei voi mitään. Jos nämä todella olisivat luonteenpiirteitä, näkyisi se varmaan myös muussa elämässä: työssä, lapsista huolehtimisessa ja muissa itselle tärkeissä asioissa. Hyvin usein asiakkaani ovat kuitenkin monella elämän osa-alueella varsin tarmokkaita, he ovat valmiita ponnistelemaan ja tekemään ahkerasti töitä itselleen tärkeän asian eteen. Olisko tässä kuitenkin kyseessä sisäisestä puheeesta, ajatuksesta, jota olemme alkaneet uskoa ja vahvistamaan viikosta, vuodesta toiseen? Olisiko tämä suojamuuri, selitys itsellemme, miksi emme tee muutosta vaikka tiedämme, että se olisi hyväksi. Alamme uskoa ajatusta tosiasiana, vaikkei se ole kuin ajatus, jota olemme vahvistaneet ja itse ruokkineet. Tiedän, tämä menee aika syvälle :). Mukavuudenhalu on minusta jotenkin hämmentävä selitys varsinkin silloin, kun tilanne on, että ylipaino haittaa merkittävästi elämää, veriarvot ovat pielessä ja selkävaivoja on niin paljon, ettei saa yöllä nukuttua. Ulkopuolisen silmin tilanteessa ei ole mitään mukavaa, jota pitäisi säilyttää. Olen muutaman kerran kysynyt asiakkaalta itseltään, mitä mukavuudenhalua tämä tilanne palvelee? Yleensä en saa vastausta.
On vaarallista uskoa omia ajatuksia, niitä kun tulee ja menee jatkuvasti. Sisäinenpuhe voi toki alkaa tuntua todelta, kun olemme vahvistaneet sitä riittävän kauan. Ajatellaan vaikka makeanhimoa. Moni asiakas kertoo olevansa makeasyöppö, sokeriaddikti ja herkkuhimoinen. He kokevat sen ominaisuutenaan, ikäänkuin osa persoonallisuutta. Useimmat kertovat tämän ominaisuuden oleen heillä, jo lapsesta, nuoresta asti ja jokainen yritys hallita painoa kaatuu siihen tosiasiaan, että herkut huutavat hänen nimeään kaapista, eikä asialle voi mitään. Mietitääs tätä sisäisen puheen kautta. Todennäköisesti henkilö on pienenä pitänyt makeasta (näyttäkää minulle lapsi joka ei pidä!). Hän on ehkä syönyt sitä hyvällämielllä ja aina kun siihen on ollut mahdollisuus (jälleen, kukapa ei). Jos hänellä on ollut jo lapsesta ylipainoinen, hän on saattanut kuulla, että on melkoinen herkkupeppu tai miten paljon hän makeaa syökään ja ehkä lisäksi jonkun kommentin painosta tai pulleasta mahasta. Hänelle on ehkä annettu makeaa myös silloin kun on olut pahamieli tai iloinen juhla. Hänelle on kerrottu ja osoitettu, että hän tykkää erityisen paljon makeasta, enemmän kuin muut ja ehkä epänormaalin paljon. Asiaa on ehkä vahvistettu kiellolla lopettaa makean syöminen tai rajoitettu syömistä. Jossain vaiheessa hän on ensimmäisen kerran yrittänyt laihduttaa vähentämällä radikaalisti herkkuja (koska on oppinut, että se on se ongelma) ja ruokaa sekä lisäämällä liikuntaa. Luultavasti tiukalla kuurilla, joka on sitten kaatunut siihen, että nälkäisenä on syönyt pullaa, karkkiaja suklaata. Näin hän itse vahvistuu ajatuksesta, kyllä olen herkkuhimonen kun näin kävi ja mieleni tekee kovasti makeaa. Jos vielä nämä herkkulakko-repsahdus-kirteet jatkuvat, alkaa jo kapinallisempikin mieli uskomaan totuutena ajatusta, että olen sokeriaddikti, herkkuhimoinen ja herkkupeppu. Jos mukana on vielä lohduttautuminen ja palkitseminen makealla, vahvistuu sisäinenpuhe entisestään. Ongelmaksi tämä muodostuu, kun yritämme tehdä muutosta ja uskomme tämän ajatuksen luonteenpiirteenä. Luonnetta ei voi muuttaa, eihän?
Entä jos tämä olisikin vain opittu tapa ja ajatus, jota ympäristä ja me itse olemme vuosien saatossa vahvistaneet? Voisimmeko oppia tästä tavasta pois, voisimmeko kyseenalaistaa ajatuksemme ja lähteä vahistamaan jotain muuta ajatusta? Voimme. Auttaa jo paljon, jos ymmärrämme, että meillä on ajatuksia ja tunteita, mutta emme ole ajatuksemme ja tunteemme. Entä jos muutamme puhetta hiukan ja sanomme: -Minulla on ajatus, että minun tekee mieli herkkuja. -Minulla on ajatus, että olen sokeriaddikti. Asian luonne muuttuu. Se ei ole tosiasia vaan ajatus. Siinä on iso ero.
Jos tuntuu vaikealta hyväksyä tätä minun ajatustani, niin mieti, miten monta kertaa olet muuttanut mielipidettä jostain asiasta, miten monta kertaa olet päättänyt, ettet koskaan tee jotankin asiaa ja se kuitenkin tapahtuu? Miten lapsuuden makumieltymykset ovat muuttuneet? Miten maailmankuvasi on muuttunut? Olet saanut loistavia ajatuksia ja ideoita, jotka eivät sitten myöhemmin ole olleet yhtään merkittäviä. Meillä on paljon ajatuksia, jotka tulee ja menee, eikä niille mitään voi, mutta voimme itse päättää, mitä ajatusta lähemme vahvistamaan ja rakentamaan eteenpäin.
Älä siis pidä ajatuksiasi tosiasiana tai tunteita pysyvinä. Niitä tulee ja menee ja loistavimmatkin ajatukset haihtuvat ennen pitkään ja toisaalta samoin ne ikävimmätkin tunteet. Omien ajatusten kyseenalaistamienn on minusta yksi tärkeiä askel muutokselle. Hyvinvoinnin kannalta huonoja ajatuksia ei kannata lähteä vahvistamaan. Äitini sanoin usein ärsyttävästi, kun pyysin jotain, mitä en voinut saada, että ”Haluaminen on halpaa” tai ”Aina sitä haluta saa”. Tavallaan voisimme useammin sanoa mielellemme samoin, ikäänkuin olla äiti itsellemme, silloin kun mielihalut ja hulunkuriset ajatukset valtaavat mielen. Hyväksyvästi ja lempeästi vastaanottoaa ajatuksia ja tunteita, muttei heti uskota niitä. Kuten vaikka ajatusta, ettet voi vastustaa pullaa tai et jaksa lähteä lenkille. Hassuja ajatuksia vai mitä? Mitä jos yritätkin vahvistaa sitä pientä sisäistä kuiskausta, joka sanoo toisin, eikä sitä huutavaa räyhäävää ajatusta, jota on jo vahvistettu riittämiin vuosien saatossa, niin että se tulee ihan pyytämättä? Muutoksessa pitää tehdä töitä, ettei automaattiajatukset vie mennessään, pitää muuttaa asennetta ja päättää tehdä toisin. Se vaatii toistoja ja toistoja, jotta se hiljainen ja viisas kuiskaus muuttuu äänekkäämmäksi ja tulee automaattisesti. Mutta ensin pitää uskoa, että voit muuttaa toimintaasi ja asennettasi, voit oppia ja kehittyä: et ole ajatuksesti ja tunteesi vaan sinulla on ajatuksia ja tunteita, jotka vaihtuvat ja muuttuvat, tulevat ja menevät.