Netissä, tai somessa niinkuin nykyään usein puhutaan, on mielipiteen julkituominen on helppoa.  Usein mielipiteen saa läpi, ilman suodatusta. Joskus joutuu tulkitsemaan hassun näköisiä kirjaimia, ja joskus moderaattori hiukan suodattaa, ettei  suoraa huutoa hauku ja kiroile. Kokeilin pari viikko sitten perinteisiä keinoja saada äänenin kuuluviin. En sentään tarttunut kynään, mutta kirjoitin mielipidevastineen sanomalehteen, Hesariin. Vastineessa kerroin huolestuneelle lääkärille, ettei heidän eikä hoitajienkaan tarvitsisi yksin kantaa vastuuta ravitsemusneuvonnasta. Yritin olla lyhyt ja ytimekäs ja ihanat kollegat vielä auttoivat minua. Saatiin nopeasti aikaiseksi vastine ja ajatus oli nostaa esille, että meitä ravitsemusterapeutteja on liian vähän eikä terveydenhuollon ammattilaiset tunne meitä. 2300 kirjaimen juttu oli kuitenkin liian pitkä, tulisi olla alle 2000. Yritin lyhentää, mutta ei riittänyt. Tämän kokemuksen myötä mietin, kuinka kansalaisen mahdollisuus mielipiteiden jakamiseen on vuosien aikana muuttunut paljon. Ennen oli vain Kansanradio ja hyvällä onnella mielipidekirjoitus julkaistiin paikallisessa sanomalehdessä, jos toimittaja niin tahtoi. Nyt somessa saa helposti tuotua esille omana kantansa ja voi herättää keskustelua itseään koskettavasta aiheesta. Olen aina arvostanut, että syntyy keskustelua. Ettei ole vain yhtä totuutta ja jokainen saa sanoa asiasta mielipiteensä. Mutta kuten kaikki tiedämme, on tällä kaikella mahdollisuudella on se toinen puoli. Asiallisen mielipiteen rinnalla kulkee asiaton haukkuminen jopa solvaaminen. Sannan soppa -blogissa on keskusteltu tästäkin aiheesta. Blogissa on keskuskusteltu, miten ravitsemusasiantuntijoita arvostellaan ja haukutaan kovalla kädellä henkilökohtaisella tasolla. Samaan aikanaan kun Mari Kiviniemeä on tituleerattu kokovartaloministeriksi, näen tässä paljon laajemman asian. (Tämä on tietenkin myös naiskysymys, miten naisten asema on edelleen erilainen kuin miesten). Mutta eikö aina ole arvosteltu vallanpitäjiä? Ja minusta  asiantuntijat medissa edustavat valtaa, sillä he saavaat jakaa omaa näkemystään ja mielipidettään julkisesti.

Olen ollut mielipiteitteni ja neuvojeni kanssa julkisesti esillä kohta viisi vuotta. Keväällä 2006 laseerattiin Keventäjät, jossa me asiantuntijat olimme (olemme) näkyvästi esillä mainoksista lähtien. Muistan kun minulta kysyttiin, olenko valmis myös siihen julkisuuteen, jota  näkyvyys telkkarissa tuo. Ajattelin olevani. Olin kyllä valmis siihen, ettei minun kanssa olla samaa mieltä ja se tuodaan esille. Mutta en kuitenkaan ollut valmis siihen, että minua kutsutaan peräteipiksi, idiootiksi tai muuten vaan mauttomaksi, sen takia, mitä mieltä olen vaikka hiilihydraateista. Matkan varrella olen oppinut suodattamaan henkilökohtaisen kritiikin. Mutta välillä todella mietin, mitä ihmettä ihmisen mielessä liikkuu, jos haukutaan asiantuntijan ulkönäköä, painoa tai vaikka per… takapuolen kokoa ja verrataan sitä pätevyyteen. Jossain vaiheessa on tuntunut siltä, että antaa olla, en jaksa lähteä tähän leikkiin. Mutta en halua olla asiantuntija norsunluuntornissa, siksi haluan olla myös somessa ja verkossa. ”Oikeassa elämässä” kohtaan ihmisiä vertaisena kasvokkain ja molemmilla on nimi. Netissä sen  sijaan toinen voi piiloutua ja huudella sieltä hävyttömyyksiä. Tuntuu epäreilulta, ettemme ole tasavertaisia. Asiantuntijuus verkossa on aivan eriasia kuin työ asiantuntijana oikeassa maailmassa.  Työni mielekkyys ja merkityksellisyys tulee kokemuksista ja kohtaamisista kasvokkain. Siitä tunteesta, että tapaamisesta oli hyötyä ja se herätti ajatuksia. Somessa toimiminen on meille asiantuntijoille suhteellisen uutta ja se vaatii oman asiantuntijuuden uudelleen määrittelyä. Vaaditaan heittäytymistä ja toisaalta myös uskallusta olla epätäydellinen. Ja taitoa pitää mielessä, ettei omaa arvoa tai asiantutijuutta mitata somessa.

Vaikka yritän suodattaa pois kommentit, jotka eivät liity asiaan, ei se ole täysin mahdollista. Varsinkin Keventäjien alkaessa, sain luonnollisesti läheisiltäni huomiota, kun naama näkyi telkkarissa. Hassua oli, että moni kertoi minulle, että olitpa nätti tai sinulla oli kivat vaatteet, meikki tai tukka. Se oli todella hämmentävää, sillä harva kommentoi, mitä olin sanonut tai mistä aiheesta olin puhunut. Siitä lähtien olen vitsaillut, ettei ole mitään väliä mitä sanoo, vaan miltä näyttää. Lehdessä tai telkkarissa kuvat ovatkin tärkeitä ja niihin kiinnittämme aina ensin huomiota. Silti tuntui todella käsittämättömältä, että ulkonäköni oli päällimäiseksi mieleen jäänyt asia. Nykyään tilanne on tosin toinen, sillä harva lähipiirissä kommentoi minun näkyvyyttäni mediassa, mutta ilahduttavaa on että, jos joku kommentoi, niin usein enemmän asiasisältöä kuin tukkaani. Mitähän tämä mahtaa kertoa? Olinko minä silloin viisi vuotta sitten nuori ja nätti, mutta sanomani tyhjänpäiväistä vai oleko nyt sen verran rupsahtanut kohta keski-ikänen, ettei ulkonäköä voi hyvällä tahdollakaan kehua :)? Ei tarvitse vastata. Luulen, että tämä on edelleen naisasiantuntijoiden arkipäivää, miehetkin toki saavat osansa, mutta ainakaan mediassa ei keskustella Stubbin vartalopätevyydestä.

PS.   Keventäjä hallitsee syömistä – kirja on kaupoissa. Siinä on vain yksi kuva minusta, ja kyllä harmittaa kun olivat valinneet niin huonon otoksen!