Olin katsomassa Takomossa Läski -teatteriesitystä. Kokemus oli tunteikas: välillä hersyvän hauska, hetkessä surullinen, ahdistava ja toisaalta esityksen vitutus tarttui myös katsojaan. Lopussa oli kuitenkin hyväksyntä ja toivo. Monologi kuvasi yhden ihmisen kokemusta lihavana, kokemus elämästä, jossa kokee olevansa ulkopuolella, liian iso, liian epäsopiva yhteiskuntaan. Itselleni tärkeän aiheen lisäksi teos oli myös vangitseva, mielenkiintoinen ja kiinnostus säilyi ihan loppumetreille asti. Koska en ole mikään teatterikriitikko, en osaa käyttää oikeita termejä, mutta kokonaisuudessaan olin vaikuttunut. Monologin tarinat olivat valitettavan tuttuja, olen kuullut vastaanotolla samankaltaisi tarinoita, koskettavia ihmiskohtaloita ja kokemuksia, joita ei voi uskoa tapahtuvan nykyaikana ja Suomessa.

Esityksen jälkeen jäin miettimään, kenelle tätä erityisesti suosittelisin? Nyt katsomossa näyttiolevan 90 % naisia, nuoria ja hoikkia naisia, muutama hieman vanhempi ja pulleampi. Vaikka toivoisin, tuskin Läski -teatteria menee katsomaan ne,  jotka pääsevät esityksessä esille: huoritteleva valkoinen heteromies, täysin ymmärtämätön lääkäri  tai satunnainen, tuntematon ”Läski, ruma, läski, ruma, läski, ruma…” -huutelija. Toivoisin todella, että mahdollisimman moni terveydenhuollon- ja liikunnan ammattilainen näkisi teoksen ja toisaalta jokaisen, joka on edes mielessään miettinyt ”Vittu, mikä läski” olisi syytä laajentaa ymmärrystään esiyksen avulla.  Esitys antaa mahdollisuuden ymmärtää lihavaa ihmistä paremmin  ja samalla opettaa ehkä empatiaa ja kykyä nähdä asiat toisesta sunnasta.

Koulutan terveydenhuollon- ja liikunnan ammattilaisia asiakkaan/potilaan kohtaamisesta ja motivoinnista muutokseen. Kuulen yllättävän usein, miten osa ammattilaisista on turhautunut työhönsä lihavuuden hoidossa ja miten kokevat voimattomuutta auttaa ylipainoista laihtumaan tai muuttamaan elämäntapojaan. Toisilla tämä näkyy jopa vihaisena suhtautumisena potilaaseen/asiakkaaseen: ”Eikö ne tajua omaa parastaan.” tai ”Mikä siinä on niin vaikeaa pistää suu kiinni ja lenkkarit jalkaan.” Jotkut ovat päätttäneet vetäytyä kokonaan tehtävästä ja iso osa yrittää parhaalla mahdollisella tavalla antaa ohjeita ja neuvoja, tietäen, ettei siitä ole mitään hyötyä eikä tue muutosta.

Huomaan, että herättää ihmetystä, kun  koulutuksissa kerron, etten minä ole  enää juuri koskaan turhautunut tai ”revi hiuksia päästä” ohjaustilanteessa. En kuitenkaan ole välinpitämätön tai kyynistynyt. Olen innostunut työssäni ja koe asiakkaiden kanssa onnistumisen kokemuksia ja työni on erittäin palkitsevaa.  Olen tähän asti ajatellut, että oma ohjauspolkuni on muodostunut koulutuksen kautta ja edennyt, kun olen ole huomannut, että oppimani asiat toimivat. Varmasti koulutuksella on osansa, mutta esityksen jälkeen tajusin, että eniten minua on muokannut asiakkaat ja heidän tarinat. Kun kuuntelee asiakasta ja luottamuksen jälkeen kuulee vielä enemmän, ei enää voi edetä perinteisin ruokavalio, liikunta ja laihdutusohjein. On päästettävä irti ajatuksesta, että ammattilaiset olisivat pelastajia (pelastajia miltä?) ja ratkaisivat ongelman. Asiantuntijan tärkein työkalu on taito kuunnella, kyky empatiaan ja taito tehdä kysymyksiä, jotka vievät oikeaan suuntaan. Ohjeille voi myös olla aikansa, mutta niiden rooli on merkittävästi pienempi kuin tyypillisesti ajatellaan. Kaikki muutos lähtee asiakkaan omista arvoista ja kokeeko hän tarvetta muutokselle. Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa, miten hänen  elämänsä tulisi elää ja miten paljon hänen kuuluisi painaa. Ei vaan voi. Kuulen jo terveydenhuollon ammattilaisten vastustelun: ”Mutta se on niiden parhaaksi ja lihavuus maksaa yhteiskunnalle.” Plaa, plaa, plaa. Niin maksaa moni muukin asia, miksi sitten lihavuus on jotenkin eri asia? Ai, itseaiheutettua? Anna mun nauraa. Yhtä itse aiheutettua, kun syntyä perheeseen,  jossa on alkoholisimia, väkivaltaa, masennusta, toimeentulo-ongelmia, työttömyyttä, työuupumusta ja  käsittelemättömiä ongelmia. Yhtä itse aihauetettua kuin koulukiusaaminen, masennus, syöpä, flunssa tai jalkamurtuma. Yhtä itse aiheutettua kuin temperamentti, silmien väri ja jalan koko.

Tästä esiyksestä pitäisi saada luentosaliversio ja ottaisin käsikirjoittaja, näyttelijä Raisa Omaheimon mielelläni mukaan kiertämään kanssani Suomea: sairaaloita, terveyskeskuksia, lääkärikeskuksia, liikuntakeskuksia, apteekkeja ja julksia tiloja. Herättämään ammaattilaiset ymmärtämään, mistä lihavuudessa on todellisuudessa kyse ja saada maallikot tajuamaan, ettei lihavuus ole kenenkään oma vika eikä paino kuvaa ihmisen luonnetta, älyä, huumorintajua, seksuaalisuutta, liikunnallisuutta eikä edes terveyden tilaa.  Samalla tavalla kuin kierretään koulukiusaamisen tiimoilta, haluaisin että lihavuuskiusaaminen nostetaan  esille. Maailmasta tulisi parempi paikka, kun ymmärrämme, mitä lihavuuden takana oikeastaan on ja pääsisimme siihen, että tärkeintä on kuitenkin ihminen itse, ei se mitä hän painaa. Meillä kaikkilla olisi parempi olla, jos lopettaisimme laihduttamisen, ja keskityttäis hyvään elämään ja  hyvään oloon. Me voisimme paremmin, jos emme kokoajan yrittäisi ratkaista jonkun muun ongelmia (varsinkaan jos sitä ei ole pyydetty) ja harjoittelisimme kuuntelua ja empatiaa.

Antti Tuiskun biisi Hei hoi paita pois, on minusta niin teemaan sopiva, etten voi olla jakamatta sitä tässä.