Olin lauantaiaamuna salilla, samaan aikaan siellä alkoi ”Horrorspinning” eli 2,5 h kestävä sisäpyöräilytunti. Minusta nimi oli todella kuvaavaa, sillä en tiedä, paljonko mulle pitäisi maksaa, että menisin useaksi tunniksi sisälle polkemaan pyörää paikallaan, luultavasti huonon musiikin tahtiin. Siivoankin mieluummin ja siivoamista inhoan todella paljon. Jäin sitten miettimään, miten erilailla suhtaudumme liikuntaan ja mikä liikkumiseen motivoi. Itse kuuluun niihin onnekkaisiin, joiden arkeen liikunta on kuulunut aina. Lapsena en ollut erityisen urheilullinen, mutta kokeilin kaikenlaista liikuntaharrastusta, vaikken koskaan innostunut pitkäksi aikaa mistään lajista. Sain lapsuuden perheessä mallin aktiiviseen arkeen. Jos se, ettei meillä ollut autoa, ohjasi toimintaa, mutta muutenkin totuin siihen, että 10 km työmatka taittuu pyörällä ja viikonloppuna on aikaa lenkkeillä. Nuoruuden angsteissa taisi olla pätkä, että liikuntana oli snagarilla hengailu, mutta sittemmin liikunta on ollut osana arkea hyvinkin tiiviisti. Minun ei tarvitse motivoida itseäni liikkumaan. Lajit ja asenne ovat toki muuttuneet vuosien aikana ja nykyään pyrin tekemään asioita, joista tulee kokonaisvaltaisesti hyvä olo. Minun on hyvin vaikea pakottaa itseäni mihinkään epämiellyttävään ja toisaalta en koe sitä tarpeelliseksikaan. Jos menisi vain mielen mukaan kävisin joogassa ja metsässä juoksemassa, kävelemssä tai hiihtämässä. Käyn myös kuntosalilla, vaikken siitä niin erityisesti pidäkkään, mutta tiedän sen olevan minulle hyväksi. Pitkään inhosin kaikkea lihaskuntoliikuntaa, mutta päätin vaan alkaa tykkäämään :). On muuten aika erilainen olo mennä salille, jos ajattelee, että ”hitto kun tää on tyhmää ja tylsää”, kun sen sijaan mielessä on ajatus ”ihan mukavasta treenistä, jossa ei ole oikeastaan mitään ikävää”. Olen joskus tehnyt ajatusleikkiä mitä liikuntaa harrastaisin, jos se ei vaikuttaisi minuun fyysisesti. Kävisin joogassa ja metsässä edelleenkin. Molemmissa paikoissa tulee hyvä olo myös henkisesti. Koska motivaationi liikkumiseen on myös muualla, käyn kuntosalilla tai teen kotona kahvakuulaa, puhtaasti terveyden edistämiseksi, jotta pääsen nyt ja mummonakin vessanpöntöltä ylös. Kuntosalilla käyn myös siksi, että keho näyttää paremmalta, jos siinä on lihaksia.
Työssäni yritän innostaa ihmisiä liikkumaan ja herättää heidän sisäistä motivaatiota. Jos liikunta ei ole osana arkea, vaatiii enemmän sisäistä puhetta saada lenkkitossuja jalkaan. Suurin este liikunnalle onkin usein korvien välissä ja hämmästyttää joskus, millainen asenne monella on liikuntaa. Tavoitteena on varmasti tilanne, että liikkumaan haluaa lähteä ilman mielen vastustelua. Jos tämä flow vielä uupuu, on varmasti syytä miettiä, miksi liikkumaan kannattaa lähteä ja mitä hyötyä liikunnasta on? Terveys, hyvä olo, vireys, painonhallinta, toiminnallisempi keho, ulkonäkö tai vaikka työssä jaksaminen ja lastenlasten kanssa puuhailu. Moni vähän liikkuva on sanonut minulle, että ”pitäsihän minun liikkua jo ihan terveydenkin vuoksi, mutta ei vaan tule lähdettyä”. Enkä yhtään ihmettele, sillä en jaksa uskoa, että kukaan lähtee räntään sauvakävelemään ihan vaan diabetestä ehkäisemään. Paljon liikkuvat puhuvat usein hyvästä olosta, fiiliksestä liikunnan aikana tai sen jälkeen ja vaikutuksista mieleen. Toiset taas liikkuvat mieluiten kaverin kanssa ja aika moni innostuu juoksemaan pallon perässä tai muun pelin tiimellyksessä. Itsekin ajattelen, jotta arjesta tulee liikunallinen, liikunnasta pitää tulla hyvä olo välittömästi tai ainakin lähiaikoina, eikä vasta vuosien kuluttua. Entäs ne jotka eivät vaan koe mielihyvää liikunnasta? Tutkimuksissakin on todettu, että kaikki eivät koe samanlaista euforiaa liikunnasta. Silloin tarvitaankin enemmän mielentaitoja suostutella itseään sohvalta ylös. Olen huomannut, että näihin tyyppeihin saattaa toimia hyötyliikunta-ajatus: kävellään paikasta toiseen, tehdään jotan fyysistä vaikka halkojen hakkausta, käytetään aina portaita ja jätetään auto kauemmaksi. Kaupunkilaisarjessa luonnollisia hyötyliikuntapaikkoja on vähän, mutta jos käännetään hiukan päässä asennetta, alkaakin näitä paikkoja löytymään. Jos liikunnan määrä on arjessa hyvin vähäinen, pienikin lisäys vaikuttaa hyvinvointiin ja saattaahan siinä käydä niin, että liikunnasta alkaa tykkäämään ja siitä tulee osa arkea ilman mielen kamppailua.
Entä sitten ne paljon liikkuvat, jotka menevät horrorspinnigkeihin tai juoksevat maratoneja tai muuten harrastavat liikuntaa enemmän kuin ammattilaiset? Minusta taitaa puuttua se palikka, jotta voisin ymmärtää aidosti miksi? Terveyden takia se ei ainakaan ole, sillä vähempikin riittäis. Kehonmuokkaukksen kannalta suosittelisin salia ja painonhallinnassakin pääsis helpomalla, jos söis vaikka yhden voileivän tai pullan vähemmän. Sen verran olen asiaan perehtynyt ja ihmisiä kuunnellut, että näissä maratoneissa ja muissa motivaationa on itsensä kanssa kilpailu ja voittaminen, ehkä myös muille näyttäminen, stressinhallinta tai sitten paetaan todellisuutta ja juostaan vaan vaikka varpaankynnet irtoais.
Joskus tuntuu, että ihmiset suorittavat liikuntaa, ilman että kuuntelisivat kehoa ja mieltä ja nauttisivat liikunnasta. Liian usein olen kuntokeskuksen pukkarissa kuullut keskustelua siitä, miten paljon tämäkin jumppa kulutti kaloreita tai painetaan monta tuntia peräkkäin, jotta voidaan sitten syödä enemmän. Toki näinkin voi elämäänsä elää, mutta eikö olisi ihanaa, jos liikunnasta itsestään voisi nauttia ja hyvä olo tulisi myös liikunnan aikana, eikä vain suorituksen jälkeen? Voit tietenkin olla, että olen outolintu ja haaveni ovat utopiaa. Ehkä (suurin?) osa ihmisistä liikkuu vain pakosta, itsekurilla ja mielessä on selkeät tavoitteet ja suoritukset. Mutta jos siitä nauttii, niin silloinhan toiveeni toteutuu 🙂
Ei ole yhtä oikeaa syytä liikkua, mutta tässäkin toivoisin, että kuuntelisimme kehoa ja mieltä, mitä se yrittää meille viestiä. Löytyisikö motivaatio sitä kautta? Ehkä itseä kuuntelemalla teholiikkuja uskaltaisin hellittää välillä ja sohvaperuna ottaisi sen kuuluisan ensimmäisen askeleen?
