Seurasin tällä viikolla erään alakoulun liikuntatuntia urheilukentällä. Tunnin päätteeksi arvioilta neljäsluokkalaiset pojat pistettiin juoksemaan kenttää ympäri. Jo ennen ensimmäistä kaarta osa porukasta käveli. Pienet, kestävyysurheilijamaisen laihat kaverit vetivät letkaa. Ja tietenkin ope kellotti aikaa. Olis selvää, että ne luokan ylipainoiset tulivat peräpäässä, mutta toki siellä oli muitakin. Mietin, että miten tämä toiminta edistää innostusta liikkumaan ja kannustaa kaikkia aktiiviseen arkeen? Luulen, että loppupään kaverit vihaavat jo nyt liikuntatunteja ja tuskin tarttuvat lenkkareihin aikuisenakaan. Tai jos he myöhemmin innostuvat, siitä ei varmasti ole kiittäminen koulun liikkatunteja.
Olen naivisti ajatellut, että koulun liikuntatunnit ovat muuttuneet sen 20 vuoden aikana, joka on kulunut omista peruskouluajoista. Mutta valitettavasti näin ei taida olla. Oma liikunnallinen ja innokas ekaluokkalainen sanoi tänään, että hän inhoaa liikuntatunteja. Kysyin miksi. Siellä kuulemma vaan juostaan ja juostaan. Ja koska pojat eivät menneet nätisti riviin, menettivät he myös leikkipuistoajan. Onkohan kenellekään tullut mieleen, että liikuntatunnit voisivat olla liikettä, pelejä ja leikkejä? Ei urheilua ja lajiharjoittelua. Onko opeille tullut mieleen, että leikkipuistoilu on liikuntaa: juoksua, hyppyä, tasapainoilua, kiipeämistä ja kurkoittelua? Miksi liikunnan ilo tapetaan jo alakoulussa kellottamisella ja mittaamisella? Eikä tavoitteena ole, että lapset innostuvat liikkumaan ja viettävät liikunnallista arkea vielä aikuisenakin? Ymmärrän, että lapsille ”pitää esitellä lajeja”, mutta oikeasti kuka on innostunut keihäänheitosta kun sitä on koulussa opeteltu? Kuulen mieluusti kokemuksia toisenlaisesta koululiikunnasta. Toivon, ettei kaikkialla ole näin.
Toki minulla on tässä oma lehmä ojassa. Olen aina ollut ihan liikunnallinen. Koululiikunnassa pärjäsin, mutta murisin sitä järjettömyyttä vastaan. Kun lukioikäisenäkin piti kavuta eritasonojapuille hoippumaan, paloi käämi. Kun ehdottelimme, silloin kohta eläkeikää lähestyvälle opelle, muita hiukan sopivampia, lajeja kuten vaikka jumppaa tai tanssia, ei se käynyt, koska meidän on mentävä opetussuunnitelman mukaan. Ei, vaikka se oli kaikista todella nöyryttävää punkea itsensä sinne korkeuksiin. Kuinkahan moni 17-vuotias aloittaa telinevoikan? Mutta sensijaan jumppaa ja tanssia on kyllä aloitettu, eikä se ole koululiikunnan ansioita. Olenkin usein sanonut, että koululiikunta ei saanut minun liikuntainnostusta hiipumaan, vaikka yritys oli kova.
Jos liikuntatunneilla tavoitteena olisi liike ja ilo, päästäisiin varmasti paljon pidemmälle. Unohdettaisiin urheilu ja kilpailu, niitä voi sitten harrastaa omalla ajalla. Vastaanotolla olen huomannut, että moni sanoo, ettei ole urheilijatyyppiä. Ei tarvitsekkaan olla, aktiivinen ja hyvinvoiva arki on jotain ihan muuta kuin urheilua. Olisi hienoa, jos koululiikuntakiin tukisi tätä ajatusta ja kannustaisi kaiken kokoiset ja kuntoiset liikkumaan – iloa ja naurua unohtamatta.
