Omassa koulutuskalenterissa on meneillään kognitiivisen lyhytterapian perusopinnot ja Helsingin täydennyskoulutuskeskusksen madiakoulutusta. Molemmissa on ollut lähipäivät parin viikon sisällä ja yhdistävä teema on ollut yllättäen tarina.
Ihmiset ovat aina kertoneet ja kuunnelleet tarinoista. Me muistamme paremmin tapahtumia ja asioita, joihin liittyy mielenkiintoinen tarina. Meille on myös luontaista samaistua näihin tarinoihin ja toisaalta haemme vertaistukea ja arvomaailmaamme sopivaa tarinaa. Mieli tuottaa tarinaa jatkuvasti, ajatuksien ja tunteiden virtaa ei voi pysäyttää ja jokaisella onkin ainutlaatuinen näkemys ympäröivästä maailmasta ja muistot tapahtuneista asioista. Ihmisillä on halu nähdä asiat tosiasioina, mutta totuus lienee, että meillä on jokaisella samasta asiasta oma, ainutlaatuinen tottuus. Alamme kuitenkin helposti pitämään omaa tarinaa totuutena. Tämä voi johtaa joskus hankaliin tilanteisiin ja riitoihinkin. Hyvä esimerkki on aikuisten sisarrusten näkemys lapsuudesta: sisarruksilla voi olla todella erilaiset kuvat samasta lapsuuden tilanteesta ja tapahtuman yksityiskohdista.
Kognitiivisesssa terapiassa tarinoilla on merkittävä rooli. Asiakas tulee vastaanotolle aina oman tarinansa kanssa. Tarinan avulla asiakas kertoo omasta olostaan, tilanteestaan ja tunteistaan. Tarina (sisäinen puhe) ei ole välttämättä faktaa tai edes lähellä sitä, vaan henkilökohtainen kokemus eletystä elämästä. Omien asiakkaitteni tarinassa kuuluu usein suru, pettymys (itseen tai muihin), alakulo, epätoivo, innostus, toivo ja hyvin usein myös uhrius. Yleensä asiakkaan ensimmäisenä kertoma tarina on arvokas jatkon kannalta, mitä asioita asiakas tuo esille, mitä painottaa, mitä sanoja hän käyttää ja millaisen kuvan hän piirtää omasta tilanteesta ja mitä haluaa ensimmäisenä tuoda esille. Nämä teemat ylensä toistuvat jatkossakin. Kognitiivisessaterapiassa tarinoita käytetään hoitokeinona ja on tärkeää oppia tunnistamaan sisäinen tarinankertoja. Usein tavoitteena on lähteä luomaan hyvinvoinnin kannalta parempaa tarinaa ja sitä kautta päästä myös muutokseen arjen tekojen tasolla. Hyvin usein omassa työssäni ikuisen epäonnistuja laihduttajan -tarinasta (sisäisestä puheesta) lähdetään rakentamaan paremman hyvinvoinnin ja onnistujan -tarinaa.
Koska haluamme kuulla tarinoita, esimerkkejä ja saada samaistumispintaa, toimittajatkin kirjoittavat tarinoita. He tietävät, mikä koskettaa lukijaa, kuulijaa ja katselijaa ja herättää heidän mielenkiinnon asiaa kohtaan. Toimittajat tietävät, ettei kylmä fakta myy, vaan se pitää kuorruttaa tarinalla ja herättää tunnetta. Niinpä asiantuntujaltakin halutaa hyvä tarina, eikä vain tilastotiedettä ja tutkimusfaktaa. Puhuva pää, joka kertoo vakavalla ilmeellä lukuja, prosentteja ja tutkimustuloksia, ei kosketa eikä herätä tunnetta. Tiede on tärkeää, mutta tunnereaktio vie asian syvemmälle. Tässä taitaa olla ravitsemusviestinnän isoin haaste. Tutkijat ja virallisen ravitsemustieteen edustajat paukuttavat faktoja menemään: tilastoja ja tutkimuksia, näin on keskimäärin ja tämä tiedetään. Samaa tuttua asiaa vuodesta toiseen: syökää kasviksia ja täysjyvä viljaa, muistakaan laittaa leivälle margariinia ja vältelkää sokerisia juomia. Yritetään löytää kultainen keskitie ja antaa yleispäteviä ohjeita. Tunteetonta ja ilman samaistumispintaan. Koska keskiarvo ihmistä ei ole, on vaikea samaistua. Onkin paljon helpompaa uskoa naapurin Kakea, joka kertoo, miten jätti pois päiväkahvipullan ja perunat ja laihtui 30 kg ja sain mieskuntonsa takaisin. Lehdistäkin halutaan lukea henkilöjuttuja ja onnistujatarinoita. Blogeista seurataan henkilökohtaista elämää, tarinaa. Omakohtaiset tarinat kiinnostavat, vaikuttavat tunteeseen ja samaistumisen kautta myös oma muutos alkaa tuntua mahdolliselta.
Moni asiantuntija vastustaa tarinan kerrontaa, koetaan ehkä sen vievän pohjaa tieteelliseltä faktalta ja asiantuntijuudelta. Ajatellaan, että tosiasia pitää rittää, mitä sitä kuorruttamaan. Mutta emmekö voisi elävöittää puhetta esimerkein ja kokemuksin, jotta kuulija ja lukija voisi saada jostain kiinni? Asiantuntijana pitäisi uskaltaa myös hiukan löysätä krakaa, hymyillä ja ehkä hiukan keventääkin teemaa. Ilo ja naurukin luovat tarinaa. Hyvät luennoitsijat osaavat tämän, oli aihe miten kuiva tahansa, kuulija otetaan mukaan ja pidetään hereillä tarinan, ehkä huumorin ja yllättävän toiminnan kautta. Kun juttelin kollega Hanna Partasen kanssa asiasta, hän totesi: ”Mun luennosta taitaa olla aina 80 % tarinaa ja 20% faktaa.” Ja Hanna on pidetty luennoitsija ja hänen tarinat antava usein myös ammattilaiselle oivalluksia. Jos haluamme että meitä kuunnellaan, pitää se tehdä kuulijalle helpoksi ja antaa koukkuja johon tarttua. Tilastot ja faktat ei aina riitä.
Tällä viikolla ilmestyivät uudet kansalliset ravitsemussuositukset. Kun katsoin julkistamistilaisuutta, en voinut olla ajattelematta, että suosituksilta puuttuu tarina. Lukuihin ja keskiarvoihin on vaikea samaistua. Ravitsemussuositukset on tarkoitettu väestötasolle ja terveille ihmisille, mutta tämä viesti kuuluu ilmeisen huonosti, koska kritiikki kohdistuu usein siihen, ettei suosituksissa huomioida yksilöllisiä eroja.
Suositukset on tarkoitettu käytettäviksi joukkoruokailun suunnitteluun sekä ravitsemusopetuksen ja -kasvatuksen perusaineistona. Niitä voi käyttää myös ohjeellisesti arvioitaessa esimerkiksi tutkimuksissa tai joukkoruokailussa ryhmien ja joukkojen ruoankäyttöä ja ravintoaineiden saantia. Ne soveltuvat vain varauksellisesti yksilöiden ravitsemusneuvontaan, sillä yksiöiden ravinnon tarpeen vaihtelut ovat suuret.
Keskiarvoista ja yleistyksistä harva tunnistaa itseään ja voi samaistua tarinaan. Eikä ravitsesmussuositusen kohdalla ole periaatteessa tarkoituskaan, sillä suositukset eivät ole henkilökohtaista neuvotaa. Mutta sitä voi olla vaikea pitää mielessä, kun puhutaan syömisestä ja ruuasta, joka on meille aina henkilökohtaista ja ainutlaatuista. Ehkä olisi tarvittu tarinoita, miten eritavalla voidaan syödä terveellisesti. Miten syö Ville Vegetaristi Kalliosta, Reijo Rekkakuski Savosta, Simo Sairaanhoitaja Espoosta ja Venla Viestintäjohtaja Tampereelta. Olisiko viesti silloin avautunut paremmin ja huomaisimme, ettei todellakaan ole tarkoitus, että koko kansa syö samalla tavalla?
Olen monessa tilanteessa keskustellut ravitsemuskollegoiden kanssa siitä, miksi meidän viesti ei mene perille ja miksi ihmiset uskovat ja kuuntelevat mieluummin ihmisten omakohtaisia kokemuksia ja lähtevät helposti, meidän näkökulmasta, kummallisiinkin juttuihin mukaan. Jos haluamme, että meitä kuunnellaan, on tultava pois tilastojen ja tutkimusten takaa, kerrottava tarinaa ja annettava itsestä jotankin henkilökohtaista. Emme voi puhua vain keskiarvoihmisistä, koska tilastojen takana on ihmisiä laidasta laitaan. Vaikka keskimäärin asiat ovat näin, on ihmisille tosiasiaa oma arkinen kokemus, jota ei voi sivuuttaa. On myös kuunneltava ihmisen omia tarinoita ja kokemuksia. Tämä ei tarkoita sitä, että me puoskaroimme tai emme ota huomioon tutkimuksia, vaan tämä osoittaa sitä todellista asiantuntijuutta ja taitoa viedä viesti perille niin mediassa, luennoilla kuin asiaskastyössä.
