Viime vuonna ravitsemuskeskustelu kävi ennen näkemättömän vilkkaana  ja kuten työkaverini  lääkäri Kirsi Pietiläinen oivallisesti kirjoitti, melkoista mylläkkää on ollut. Olen jo pidempään pohtinut, miksi en enää jaksa hiiltyä jokaisesta ”virheellisestä” ravitsemusviestistä.  Verenpaineeni ei nouse, vaikka joku kertookin ketokarppaavansa, paastoavansa tai olevansa  vaikka fennovegaani.  Minussa herää vain uteliaisuus ja haluan tietää miksi hän on tämän valinnan tehnyt, miltä se tuntuu ja miten se vaikuttaa hänen elämäänsä. En jaksa ”riidellä” kolesterolista tai tyydyttyneen rasvan vaarallisuudesta, enkä paasata koko kansan ravitsemusongelmista. Toki minullakin on mielipiteeni, mutta arvostan myös muita mielipiteitä ja asioissa on usein niin monta kulmaa, etten osaa olla ehdottomasti jotain mieltä. Blogistanikin huomaa, etten ota kantaa mitenkään kriittisesti tai pureudu ravitsemuksen viimeisimpiin tutkimuksiin.

 Joululomalla, kun minulla oli aikaa, mietin, että olenko menettämässä otetta ihan tosisaan, onko palo ravitsemukseeen hiipumassa?  En saanut aikaiseksi yhtäkään kirjoitusta, vaikka luin ja pohdin asioita. Monta kirjoitusta aloitin, mutta kaikki tuntui ihan jonninjoutavalta. Pohdin, olenko kyllästynyt koko ravitsemusterapeutin hommaan, kun en jaksa innostua kolesterolista, rasvahapoista tai hiilihydraattien sopivasta määrästä koko kansan tasolla. Toisaalta edelleenkin lähden mielelläni pitämään vastaanottoa, keskustelemaan asiakkaiden kanssa ja jakamaan heidän kanssaan ajatuksia ja tietoakin. Usein ryhmäohjauksen jälkeen olen ihan liekeissä, kun asiakkaat ovat tehneet isoja oivalluksia omasta syömisen hallinnasta, suhteesta syömiseen tai muuhun hyvinvointiin liittyvästä asiasta. Pidän myös luennoimisesta ja kouluttamisesta, varsikin kun syntyy innokasta keskustelua, joka ei jää vain voi-margariini-tasolle. 

Viime viikolla Tietoisuustaidot terapian ja itsehoidon apuvälineenä – koulutuksessa oivalsin, että asiakastyössä voin tehdä työtä omien arvojeni mukaisesti: yksilöllisesti ja kohdaten ihmisen kokonaisuutena, kunnellen ja ohjaten häntä omiin oivalluksin. Mindfulness (tietoisuustaidot) -ajattelussa kehitetään taitoja olla aidosti läsnä,  opetellaan pysähtymään, kuuntelemaan, hyväksymään ja ottamaan asiat avoimesti vastaan ilman arvostelua ja krittiikkiä. Tällä on saatu hyviä tuloksia ahdistuksen ja toistuvan masennuksen  hoidossa. Mutta menetelmä auttaa myös stressinhallintaan, unettomuuteen, lisäksi mm. ylivilkkaat lapset ja toisaalta vaikka väkivaltarikolliset voivat hyötyä tietoisuustaitoharjoittelusta.

Kouluttajamme psykoterapeutti, psykologi Juhani Laakso kiteytti asennetason edellytyksiä, mitä tietoisuustaitoharjoituksilla tavoitellaan. Harjoitteilla pyritään muuttamaan (vahvistamaan) asennetta, miten suhtaudumme omiin ajatuksiin, tunteisiin,  ongelmiin, ylipäätään itseemme ja muihin ihmisiin, oikeastaan koko elämään. 

– Hiljainen pysähtyminen (vs. pakeneminen toimintaan)

– Luottavainen avoimuus (vs. suojautuvuus)

– Läsnäoleva kuunteleminen (vs. poissaoleva sivuuttaminen)

– Myötämielinen ystävällisyys (vs. kriittisyys)

– Kärsivällinen hyväksyntä (vs. ehdoton vaativuus)

– Joustava luopuminen (vs. jäykkä kontrolli)

Nämä asenteelliset edellykset, joista on  hyötyä elämän monella saralla, minulle itselleni sekä ammatillisissa kohtaamisissa että yksityisessä elämässä, eivät ole kovin hyödyllisiä sosiaalisessa medissa, jossa ollaan enemmän juuri toisella suunnalla. Tämä oivallus auttoi minua taas hiukan paremmin ymmärtämään itseäni, ja en vielä luovuta bloginkaan kanssa. Ymmärrän, miksi tunnen näin ja voin edelleen kulkea siihen suuntaan, mikä tuntuu minusta oikealta. Yritän vielä keksiä,  miten voisin paremmin  blogissani jakaa niitä ajatuksia ja oivalluksia, joita koen kohtaamisissa asiakkaiden kanssa, ilman että rikon vaitiolovelvollisuutta ja tietosuojaa. Aion jatkossakin jakaa omia oivalluksiani ja ajatuksiani, toivoen, että joku saa ajateltavaa omaan elämään.

EDIT: Huomasin, että minulle kävi niinkuin usien lukiossa: kirjoitin ohi otsikon. Otsikko lähti siitä, että opiskelijana ja vastavalmistuneena ravitsemusterapeuttina tuli melko usein innostuttua puhumaan saarnaamaan ravitsemusasioista ja asioihin suhtauduttiin 100 % vakavuudella. Silloin tuntui, että olin todella terveysterroristi, kun mattimeikäläiset eivät olleet juurikaan innostuneet ravitsemuksesta. Nykyään taas tuntuu, että itse on todella rento syömisten suhteen ja moni ”maallikko” on tiukka terveysterroristi. Luovun mieluusti tittelistä, sillä jatkuva paasaaminen on raskasta 🙂