Olin lomalla Espanjassa ja mietin rantakuntoa. Tänä keväänä keskustelua vauhditti #rantakunnossa – kamppis, jonka Huuma -lehti toteutti yhteistyössä Syömishäiriöliiton kanssa. Tavoitteen oli kannustaa ihmisiä tykkäämään itsestään juuri sellaisena kuin on ja miettimään vähemmän, mitä muut ajattelevat.  Oman painoksensa kehomyönteisyyteen voi välittää somessa hästägillä rantakunnossa. Minusta on loistavaa, että tätä asiaa nostetaan esille.

Kuumalla rannalla, rennossa tunnelmassa, koko keskustelu rantkakunnosta tuntui ihan käsittämättömältä. Rannalla oli isoja ja pieniä, pitkiä ja pätkiä, nuoria ja vanhoja, lihavia ja laihoja. Kaikki sulassa sovussa ja suuressa vähemmistössä oli trimmit kropat ja sixpakit. Miksi ihmeessä me mietimme mitä muut meistä ajattelevat? Tuskin ketään edes oikeasti kiinnostaa muiden mahamakkarat tai sixpakit.

Kun keskustelen ihmiset kanssa ulkonäkö- tai painovaatimuksista, hyvin usein huomaamme, että olemme itse pahmimpia piiskaajia. Harva ulkopuolinen huomaa muutaman kilon painonpudotusta, mutta ihmiselle itselle siitä voi tulla pakkomielle ja todella iso asia. Hyvin usein mietimme ihan liikaa, mitä muut meistä ajattelevat. Mitä sillä oikeasti on väliä, miettiikö joku sinun selluliittejä tai mahamakkaroita? Järjellä ajateltuna ei olekaan. Mutta me ihmiset haluamme kuulua laumaan ja tulla hyväksytyksi. Tahdomme olla viehättäviä ja haluttavia. Kun nämä asiat korostuvat liikaa, saatamme ajatella, että kaikki on kiinni vyötärön ympäryksestä tai lihasten erottovuudesta. Kannattaakin valita laumansa tarkaan, sillä on tärkeää, että lähipiirimme hyväksyy meidät sellaisenaan, ilman kohtuuttomia ulkoisia vaatimuksia.

Lauman on myös helpompi hyväksyä meidät, jos ensn hyväksymme itsemme. Tunnistatko sinä oman sisäisen piiskurin, latistajan ja mollaajan? Huomaatko, että päivittäin kerrot itsellesi, miten epätäydellinen, muhkurainen, epäviehättävä tai muuten vaan epäkelpo olet? Kun katselet itseäsi peilistä, näetkö siellä kehon virheitä vai huomaatko sen hyvät puolet? Kovin usein, me kuvittelemme olevamme ajatustenlukijoita.  Luulemme tietävämme, mitä muut meistä ajattelevat. Kuvittelemme, että ihmiset käyttävät aikaa meidän arvioimiseen. Tosiasiassa suurimmalle osalle on ihan sama, miltä muut näyttävät. Itsensä hyväksymistä voi harjoitella ja sisäisen puheen voi muuttaa.  Mitä enemmän itseämme mollaamme, sitä enemmän vahvistamme epätyytyväisyyttä itsemme ja rantakunto on kokoajan vain kauempana. Rantakunto on korvien välissä, eihän rannalle oikeasti oli ulkonäkö- tai painorajoituksia.

Muistan, että kieltäydyin  alle 6-vuotiaana käyttämästä bikineitä. Vain kokouikkari kävi. Olin lapsena todella ujo ja vaivainnuin ihmisten huomiosta. Syntyessäni kätilö mokasi (näin lapsena ajattelin) ja jätti napatyngän pidemmäksi kuin yleensä ja minulla on epätyypillisen ulkoneva napa. Lapsena minulla oli vielä napatyrä, joka korosti jo ennestään ulkonevaa napaa. Ja arvaatte varmaan, että ihmiset ihmettelivät (ihan vaan uteiliaisuuttaan) napaani. Se oli pienelle ujolle tytölle todella ahdistavaa. Niinpä  päätin piilottaa napani ja käytää vain kokouikkaria. Napatyrä leikattiin ja leikkausarpi näytti aivan kuin napani hymyilisi, tai näin äitini yritti minua lohduttaa. Ei auttanut, kokouikkari  pysyi. Ja hyvin pitkään pysyikin, kerran yli kaksikymppisenä, kun vietin pari viikkoa paratiisisaarella käytin bikineitä ja se ahdisti kummallisen paljon. Silloin en vielä ymmärtänyt, että ne lapsuuden kokemukset vaikuttavat vieläkin. Toisaalta tähän saattoi vaikuttaa myös se, että ärtyvän suolen takia, vatsani turvotteli tämän tästä, silloin en vielä ymmärtänyt, ettei rannalle kannatta ottaa evääksi esim. herneitä, kirsikoita ja nektariineja.  Muutamia vuosia sitten, kun pitkästä aikaa olimme lähdössä rantalomalle, mietin jälleen tätä bikini asiaa. Ymmärsin silloin, mistä se johtuu ja juontaa juurensa, mutta siitä huolimatta bikineissä oleminen tuntui epämielyttävältä.  Ehkä tässä kohtaa on hyvä sanoa, että kukaan lähipiiristä ei ole koskaan moittinut ulkonäköäni, vatsaani tai muutenkaan osoittanut, ettei minun olisi sopiva kulkea bikineissä. Julkisuudessa kuin esiintyy, toki saa moitteita ulkonäöstä, mutta siitä en osaa loukkaantua kovin syvästi. Mutta pienessä mielessä olen kasvattanut ongelmaa ja tunteet ovat todelliset. Nykyään harjoittelen joka kesä bikineiden käyttöä. Edelleen aurinkolomamatkoille lähtee mukaan kasa bikineitä, mutta lisäksi ainakin yksi kokouikkari ja muutama rantakaapu. Bikineitä ostan vuosittain lisää, koska näteissä bikineissä on kivempi olla.  Harjoittelu tuottaa kyllä tulosta (ja ikä tekee tehtävänsä), mutta tunnustan, että kalvakka, kuiva iho talven jälkeen bikineissä, ei ole minusta edelleenkään kaunis näky.

Rannalla on todella mahtavaa harjoitella hyväksymään itsensä, sillä rannalla huomaa viimeistään, miten erikokoisia, erilaisia ja epätäydellisiä olemme. Tai siis täydellsiä :). Kun seuraavan kerran menet rannalle (tai uimahalliin), tarkastele vastaantulevia ihmisiä valikoimatta ja huomaa, että jotkut ovat sinua isompia, pienempiä, tummempia, vaaleampia, pidempiä, lyhyempiä, ruskettuneempia, ryppysempiä, siloisempia, lihavampia ja laihempia. Jokaisessa aina jotakin täydellisen ihanaa. Mitä, jos katsoisimme  niitä ihania asioita itsessämme ja toisissamme, sen sijaan, että arvostelisimme ja  etsisimme muutettavaa? Täydellistä bikinivartaloa ei ole, joten miksi sitä pitäisi niin kovasti tavoitella. Omasta kehosta huolehtiminen ja sen arvostaminen, muokkaavat kehosta sellaisen, jossa on hyvä olla ja joka on sopiva ihan joka päivä.