Luin Mediuutisista Itä-Suomen yliopistossa tehdystä väitöstukimuksesta, jossa todettiin, että ”Neuvonnassa tulisi yksilön tarpeiden mukaan painottaa joko terveyteen liittyvän ymmärryksen syventämistä, elämänmuutoksia edistävien ulkoisten voimavarojen tukemista tai henkistä tukea. Positiivinen suhtautuminen ja yksilöllinen neuvonta perusterveydenhuollossa tarjoavat tutkimuksen mukaan hyvät lähtökohdat avun tarvitsijan voimavarojen vahvistumiseen.”


Tässä ei tietenkään ole kokeneelle ravitsemusterapeutille mitään uutta, mutta totuus on se, että suurimmalle osalle terveydenhuollon henkilökunnasta ennaltaehkäisy ja ohjaus tarkoittaa tiettyjen asioiden läpikäymistä, samojen ohjevihkosten antamista ja ylipäätään jäädään tiedon jakamisen tasolle. Terveydenalan opinnoissa keskitytään vahvasti ns. substanssiin, tietomäärän lisäämiseen, sen sijaan psykologiaa, ohjausmenetelmiä ja ihmisen kohtaamista opetetaan vähän. Jo yksin tämä johtaa siihen, ettei aina osata ohjata asiakasta vaikuttavilla menetelmillä. On myös haastavaa hypätä perinteisestä asiantuntijaroolista, se vaatii rohkeutta ja uskallusta oppia uutta. 


Muutos lähtee tietenkin yksilöistä, myös ammattilaisissa. Toivon kuitenkin, että koulutuksissa ja materiaaleissa huomioitaisiin ohjausmenetelmät yhä enemmän, ei ole aina merkittävää, mitä sanoo, vaan miten sanoo. Jotta saadaan vaikuttavavuutta, on ammattilaisten asenteita muutettava aika isolla kädellä. Ei auta, että yksittäiset lääkärit, hoitajat ja terapeutit vievät asiaa rakentavasti eteenpäin, sillä yksikin ”käskyttäjä” hoitoketjussa voi pilata hyvin alkaneen muutoksen.  


Minun kehitykseni valmentajana on alkanut jo hyvin pian valmistumisen jälkeen. Nykyisessä työssäni, meillä on keskeisessä osassa juuri motivoiva ja arvokeskeinen valmennus. On upeaa huomata kerta toisensa jälkeen, että tämä menetelmä todella toimii ja usein asiantuntijan rooli on lähinnä vahvistaa asiakkaan omia oivalluksia.