Jälleen tänään mietin, miten vähän olen ehtinyt kirjoittaa blogia (tai yhtään mitään muutakaan). Tuntuu, että työt vievät luovan ajan arjestani. Aamulla työmatkalla mulla on aina tuhat ajatusta ja juttua jotka haluan jakaa muiden kanssa, mutta illalla kun tulen kotiin, haluan joko olla perheeni kanssa, liikkua tai kotivelvoitteet vievät huomion. Olen aamuvirkku, joten illalla, ei päässäni ole enää yhtää järjellistä ajatusta, saati että saisin ne tekstiksi. Kirjoittamiselle ei jää arjessa aikaa, ellei sitä aikaa erikseen laita kalenteriin. Kirjoittaminen on kuitenkin minulle tärkeä asia, miksi sitten en varaa sille riittävästi aikaa? Dilemma lienee sama kuin monella terveellisten elämäntapojen suhteen: asia on tärkeä, mutta muut tärkeät asiat menevät niiden ohi. Kun sitten on riittävän kauan ollut kirjoittamatta, on vaikea tarttua uudestaan hommaan. Liian monta asiaa on jäänyt sanomatta ja mistä sitä jatkaisi. Eikö ole sama homma vaikka liikunnan suhteen? Liikuntatauon jälkeen on vaikea päästä kiinni jälleen liikunnalliseen arkeen.
Kirjoittamistauon aikana olen myös ajatellut, ettei minulla on mitään uutta keskusteluun. Kollegat kirjoittavat jo asiosta upeasti ja minun kantani ei juurikaan tuo uutta näkökulmaa asiaan. Olen myös aika kyllästynyt jatkuvaan väittely- ja vastakkainasetteluun. Toisaalta aina vaan minua hämmentää, miten voimakkaita reaktioita ruoka ja syöminen herättää. Maaret Kallio kirjoitti, miten elämme jokainen omassa kuplassamme ja todella tuntuu, että ravitsemus- ja terveysasioissa ollaan omissa kuplissa, eikä nähdä hyvinvoinnin kokonaisuutta, saati ymmärretä toisen näkemystä. Keskustelun taso on lähinnä naurettava, kuten vaikka A-studion Paha, paha maito -keskustelussa. ”Minusta tuntuu” vs. tiede. Antakaa armoa. Terveystrendejä onkin verrattu uskontoihin ja täytyy sanoa, että teologiystäväni kanssa tehtiin tämä huomio jo yli kymmenen vuotta sitten, mutta tuntuu, että ääri-ilmiöt vaan vahvistuvat. Fundameltalistit ovat äänessä ja puolustavat vimmatusti omaa kantaasa ja koulutetut asinatuntijat yrittävän vikistä jotain tutkimuksesta, kohtuudesta ja yleisistä suosituksusta. Onneksi tapaan ihmisiä kuplan ulkopuolella ja huomaan, että suurin osa syö edelleen tavallista ruokaa, juo maitoa eikä pelkää viljoja. Huomaan, että monelle ruoka on edelleen vaan ruokaa. Huomaan, että ruuasta nautitaan ja iloitaan. Huomaan, että syödään monipuolisesti, joustavasti ja kokonaisuus huomioiden. Terveys ja ruoka on osa arkea, muttei pääroolissa, vaan sopivassa sivuroolissa edistämässä hyvinvointia kokonaisuudessaan.
Minusta on todella surullista, että ruuasta ja syömisestä, terveydestä ja hyvinvoinnista keskustellaan somessa ja perinteisissä medioissa todella negatiivisesti, syytellen ja syyllistä hakien. Kiellot, käskyt ja ohjeet ovat jopa jyrkempiä kuin ennen. Ollaanko todella siinä tilanteessa, että ympärillä oleva maailma on niin pelottava ja epävarma paikka, että luulemme tarkan ruokavalion tai liikuntaohjelman toteuttaminen, itsensä mittaaminen ja määrittäminen, auttaa meitä pysymään kasassa ja järjisssään?
Olen puhunut kohtuuden puolesta, mutta olen ajatellut hieman muuttaa slogania: Kohtuudella kohtuuttomuutta. Mä luulen, että joillekin tekisi hyvää välillä olla hyvällä mielellä ihan kohtuuton. Juoda kunnon kännit ja tanssia aamun asti. Syödä viikko todella epäterveellisesti ja ilman terveysajatuksia. Maata viikoloppu sohvalla ja syödä karkkia, sipsejä ja limuja. Valvoa liian pitään, kukkua yöllä ja nukkua päivällä. Kohtuuttomuuden jälkeen voi taas palata kohtuullisuuteen. Jos ohjeeni tuntuu erityisen järjettömältä tai mahdottomalta itselle toteuttaa, luultavasti juuri sinulle se tekisi hyvää. Jos taas ajattelet, että noinhan mä teen joka päivä, niin ohje ei luultavasti sovi sinulle :).
