Telkkariohjelmien perusteella laihduttamisesta ja painonhallinnasta tulee melko mielenkiintoinen kuva. Tällä hetkellä menee ainakin Hurja painonpudotus, Jutta ja puolen vuoden superdieetit, Amerikkalaisten Suurin Pudottaja, vanha kunnon 🙂 brittiläinen Olet mitä syöt ja oma lempparini Dieetit vaihtoon. Useimmissa ohjelmissa tulee se kuva, että lihavat ovat lähinnä tyhmiä, saamattomia, itsekurittomia laiskimuksia, jotka saadaan laihtumaan, kun joku tekee tarkan ruokavaliosuunnitelman, tiukan treeniohjelman ja huutaa viressä ja tarkkailee, ettei ohjelmasta lipsuta. Kaikki ovat onnellisia kun ovat päässeet maaliin ja vannovat, että nyt elämä on muuttunut kokonaan. Olen itsekin ollut mukana tekemässä telkkarishowta ja tiedän, mikä vaikutus kameroilla ja jatkuvalla kyttäämisellä on. Toki laihtuu, ihan varmasti, hävettäis liikaa, jos antais periksi. Mutta, mitä tapahtuu kun kameranvalot sammuvat ja kukaan ei tule kotiovelle huutamaan? Moni palaa vanhoihin tottumuksiin, vaikka kuinka olis vannottu, ettei näin käy. Tämä on tietenkin tutkimuksen ja psykologian valossa ihan ymmärrettävää ja jopa normaalia toimintaa. Liian rankan dieetin ja ulkoisen kontrollin jälkeen, keho pyrkii palauttamaan painon lähtötilanteeseen (tai hiukan yli) ja mieli haluaa ottaa taas ohjat omaan käsiin.
Ohjelmia katsoessa tulee mieleen, miten kaukana ne ovatnkaa todellisesta elämästä, pysyvästä painonhallinnasta ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnin vaalimisesta. Miten vähän ohjelmissa käsitellään lihavuuteen johtaneita syitä, syömishäiriöitä ja toisaalta fysiologiaa ja tosiasioita, mitä tiukka laihduttaminen meissä aiheuttaa. Tehdessäni Olet mitä syöt -ohjelmaa, yritin jatkuvasti tuoda esille tätä tunne- ja psykologista puolta. Ehkä se näkyi itse ohjelmassa, en ainakaan ketään haukkunut ja kellekkään huutanut. Mutta näin 5-vuoden jälkeen, tekisin monta asiaa toisin.
Nykyään en voisi olla niin tiukka, kuin OMS:n aikana, sen verran enemmän ymmärrän psykologiasta, ihmisten motivoinnista ja mikä vahvistaa sisäistä motivaatiota ja mikä toiminta roikkuu vain ulkoisen pakon varassa. Tokihan ihminen muuttaa toimintaa, jos on pakko. Ja jatkaa niin kauan, kun on pakko tai muu julkinen paine. Mutta se on kuin opettelisi ajamaan polkupyörää siten, että joku pitää kokoajan tarakasta kiinni: näyttää että kaikki sujuu hyvin, mutta huonosti käy jos päästää irti. Monet painonhallintaohjelmat perustuvat edelleen tiukkaan kuriin ja tarkkailuun, sekä vahvaan ulkoiseen motivaatioon. Ymmärrän, että nopeat tulokset houkuttaa, mutta ehkä olisi oikeasti syytä miettiä, auttaako se pysyvässä painonhallinnassa vai johtaako se todellisuudessa huonompaan tilanteeseen. Usein tiukkaa alkua tai laihdutusta perustellaan, sillä että tulokset motivoivat jatkamaan. Joidenkin asiakkaiden kanssa olenkin taipunut laihdutusvaiheeseen ennen painonhallintaa, kun ensin on painotettu, ettei voi tietää miten tässä käy ja panostetaan sittten tiukan vaiheen jälkeen normaaliin elämään siirtymisessä. Joillakin se toimii, varsikin jos ei ole jojo-taustaa, tunnesyömistä ja ensimmäistä kertaa ylipäätään pyrkii saamaan painoa alas. Mutta toisaalta suurimmalle osalle tiukka aloitus sotkee vaan kuviot entisestään.
Tiedän, että pienet ja hitaat muutokset eivät sovi hyvään showbusinekseen, pitää olla draamaa, herättää tunteita ja keskustelua. Mutta toivoisin, että katsojat ymmärtäisivät, että vähempikin riiittää ja jos tavoitteena ei ole bikinifitness kisa, ei tarvitse punnita jokaista suupalaa ja treenata pupileja irti päästä. Monella on kuitenkin vahvassa ajatus, että vain kurilla ja kärsimyksellä saa kunnon tuloksia. Niin olis silläkin kaverilla, joka kävi vastaanotolla ja yhdessä sovimme, että hän parantaa ateriarytmiä, lisää kasviksia molemmille pääateriolla samalla hiukan vähentää ns. oikeaa ruokaa, syö päivittäin pari hedelmää ja lisää lasten kanssa ulkoilua ja puuhastelua. Kuukaudessa paino laski huikeat 10 kg ja vastaanotolla, hän oli todella tyytyväinen, miten helpolla kaikki oli sujunut ja sopinut mukavasti kiireiseen lapsiperhearkeen. Homma ei ollut olleenkaan tuntunut laihduttamiselta, joten hän kysyikin minulta: ”Pitäiskö nyt aloittaa sitten se laihdutus?”
Dieetit vaihtoon -ohjelmassa annetaan minusta hiukan laajempi kuva lihavuudesta ja toisaalta myös laihuudesta, ja miten paljon näillä ääripäillä onkaan yhteistä. Menetelmät ovat lempeämpiä, toisaalta muutoksetkin maltillisia. Haluaisin tietää, mikä on muutoksen pysyvyys tässä formaatissa? Haluaisin nähdä myös lisää ohjelmia, jossa käsiteltäisiin lihavuuteen liittyviä syömishäiriöitä, suhdetta ruokaa, miten eritavalla ruoka meihin vaikuttaa ja toisaalta fysiologista puolta, miten erilaisia olemme ja toisaalta miten voisimme jokainen löytää oman hyvän tavan syödä ja elää ja voida hyvin.
Teemalta on tullut kuukauden aikana monta hyvää dokumettia lihavuuteen liittyen, valitettavasti ne eivät ole katseltavissa kuin muutaman viikon ohjelman esityksen jälkeen Yle Arenassa. Näissä ohjelmissa on tullut itsellenikin paljon uutta mietittävää ja toivoisin, että kansan syvät rivitkin ymmärtäisivät, että emme ole samalla viivalla painonhallinnan suhteen: toiselle syömisen hallinta on vaan helpompaa ja toiselle haastavampaa. Tähän vaikuttaa perimä, fysiologia ja psyyke – jopa persoonallisuus. En tarkoita, etteikö jokainen voi hallita painoa, mutta joillekin se on todella haastavaa. Kyse ei ole itsekurin puutteesta tai tyhmyydestä, vaan asia on paljon monimutkaisempi. Olen kuitenkin käynyt monta kertaa keskustelua mielestäni fiksujen ihmisten kanssa, jotka ovat vahvasti sitä mieltä, että ylipaino on itseaiheutettua, itsekurin puutetta ja laiskuutta. Valitettavasti myös monet terveydenhuollon ammattilaiset ja varsinkin liikunta-alan ammattilaiset ovat tätä mieltä. On varmasti niitä, jotka ovatkin laiskoja ja tyhmiä, mutta uskallan väittää, ettei heitä lihavien keskuudessa ole yhtään enempää kuin normaalipainostenkaan.
Lukuisat psykologian tutkimukset (äh, tähän pitäisi etsiä tutkimusviitteitä, ehkä joskus) ovat osoittaneet että positiivinen ilmapiiri ja kannustava ote parantaa oppimista, toisin kuin pakottaminen ja rangaistukset. Kokemukseni mukaan tämä päteee myös elämäntapamuutoksissa, kannustava ja motivoivavalmennus, jossa kunnioitetaan asiakasta ja kuunnellaan häntä, auttaa parhaiten pysyviin tuloksiin. Mutta olenko kuitenkin väärässä, ja oikea tapa olisi olla tiukka, huutaa ja haukkua? Entä , mikä sinua motivoi muutokseen? Millaista valmennusta sinä kaipaat pysyvää painonhallinnassa? Nyt ei puhuta lyhyestä onnistumisesta, vaan siitä pitemmästä tuloksesta.
